Mao Tse-tungin kadonnut maine

Matkustaessani pitkin Kiinan laajaa maata yksi asia ihmetyttää: Maon patsaiden ja kuvien totaalinen puuttuminen. Mao Tse-tung kuva on toki kaikissa seteleissä, kasvokuva kielletyn kaupungin sisäänmenoportissa ja yksi patsas ChengDussa. Siinä kaikki – mikä silmään pisti. Ei poliittisia tai anti-imperialistista iskulauseita missään eikä ylistystä työväenluokan ja proletariaatin kaikkivoipaisuudesta. Kumma.

Kun maailma avautui suomalaisten mieliin joskus 60 luvulla, television tunkeuduttua jokaiseen olohuoneeseen, saimme myös nähdä kuvia Kiinasta: hymyileviä kasvoja ahertamassa pelloilla, Maon tervehtimässä pikku pioneereja kouluissa ja lastentarhoissa, kuvia Pekingin polkupyöriä täynnä olevista kaduista. Kuka muistaa niitä puhtaita julisteita, jossa punaposkinen, lettipäinen, terveyttä uhkuva punakaartilainen julistaa Kiinan maatalouden ja teollisuuden jättiedistystä. Joskus julisteet olivat hurjia kun kuva-asetelmassa yhdellä oli käsissään Kalasnikov (tai tämän kiinalainen versio) toisella moukari ja kolmannella sirppi. Ihanteellista ja puhdasta. Kiinalainen versio sosialistista realismia edustavasta julistetaiteesta. Muistan kun kiirehdimme Suomi-Kiina seuraan ostamaan hienoja julisteita ja Maon punaista kirjaa. Jälkimmäinen kun löytyi jokaisen kiinalaisen taskusta – osasipa hän lukea tai ei. Yhtä julistetta ei kuitenkaan Suomessa kehdattu myydä. Tässä vielä 60 luvulla Kiinassa yleisessä seinäkoristeessa oli kuvattu vasemmalta oikealle Engels, Marx, Lenin, Stalin ja Mao. Sosialistisen ajattelun kehityskaari, jonka huipentuma oli tietenkin Kiinan johtaja. Sitä ei myyty Euroopassa kun Stalin oli täällä hieman arveluttava hahmo.

Näin sitä vain oltiin maolaisia. Jopa porvarit hieman hyväksyivät tämän ilmiön kun Kiina pani kampoihin Neuvostoliitolle. Sitten myöhemmin 70-luvun alussa propagandasodan voitti Neuvostoliitto huolimatta siitä, että maa oli tukehduttanut Unkarin kansannousun 1956 ja miehittänyt Tšekkoslovakian 1968. Mitä pienistä. Oltiin kunnon sinipaitoja, stallareita, luettiin Tiedonantaja ja Neuvosto-Karjala lehtiä, kuuluttiin SOL:iin, perustettiin opintopiirejä, oltiin anti-imperialisteja ja rauhan aatteen kannattajia. Neuvostoliitto oli maailman rauhan tae – väitettiin. Niin sitä uskottiin, että Neuvostoliitto oli taistelemassa Afganistanissa aina kaikkialla vaanivaa fasismia vastaan. Tosiasiassa se hamusi lähi-idän öljyä, maayhteyttä Irakiin, Kuwaitiin ja Iraniin. Öljy kun oli väkevä pelinappula maailman ”status quo”-nimisessä pöytäpelissä.

Propagandasodassa sekä Kiina että Neuvostoliitto pystyivät hyvin konkreettisesti ja tajuttavasti kuvaaman imperialismin luonnetta. Edellinen siksi, että se oli kokenut imperialismin todella raakana kuten Japanin invaasio, oopium sodat ja Ranskan toimet Yuanin maakunnassa Vietnamin pohjoispuolella. Jälkimmäinen taasen siksi, että se oli mitä suurimassa määrin imperialistinen valtio: Valtaosa Mongolian hevosista päätyi pilkkahinnalla kaikkiin Neuvostoliitossa myytyihin makkaroihin. Satelliittivaltioiden kuten DDR:n, Unkarin, Tšekkoslovakian, Bulgarian, Romanian ja muiden teollisuustuotteet päätyivät pitkälle Neuvostoliittoon. Hintaneuvottelut olivat varmaan oma lukunsa. Kun ostaja ei ollut tyytyväinen myyjän ehdottamaan hintaan saattoi ostaja varmaan huomauttaa maassa olevista varuskunnista.

Harasoo. Mao puuttuu siis kaupunkikuvasta. Poistettu ja hävitetty, ikään kuin koristeellinen pakkaus kuskataan kaatopaikalle kun ihka uusi tavara on otettu käyttöön. ChengDu on poikkeus. Ja kaupunki ei ole mikään kaatopaikka vaan ehkä nopeimmin kehittyvä teollisuuskeskus. Leivän tuoja ainakin 50 miljoonalle ihmiselle. Patsas on jättiläiskokoinen, oikea käsi ylhäällä tervehtiäkseen jotakin. Mitä Mao tervehtii? Käännymme 180 astetta ja katsomme valtavan suuren aukion toiselle puolelle. Vieri vieressä eri yritysten lasipalatseja lähes silmänkantamattomiin. Ikään kuin Mao yrittäisi sanoa: tervetuloa kaiken siunaava markkinatalous. 

Patsaan toisella puolella, kummun takana, hieman katseilta piilossa on ChengDu:n suuri tiedekeskus. Rakennuksesta puolet on muodollisesti poliisin koulutuskeskus ja parkkipaikka täynnä, kymmenittäin, poliisien busseja. Aukion alla sijaitsevassa kävelykäytävällä lepää taasen kymmeniä poliiseja ikään kuin sisiliskoja kuumalla kivellä. Itse aukiolla partioi runsaasti poliiseja. Näitä ei voi olla huomaamatta. Vaikuttaisi siltä, että täällä pelätään jotain. Mutta mitä ? Mielenosoituksia Tiibetin autonomian puolesta (Sichuan on Tiibetin naapuriprovinssi) – kukaties ? Vai historian heijastumia kulttuurivallankumouksesta. Puhdasoppisten kommunistien vastareaktiota nykyiseen kehitykseen? En tiedä. Kyselin paikallisilta ja kukaan ei osannut vastata. Sen kuitenkin tiedän, että ChengDu on ollut eräs päänäyttämö kahdessa Kiinan nykyhistorian suuressa poliittisessa katastrofissa. Nimittäin ”suuressa harppauksessa eteenpäin” ja tämän seurauksena syntyneessä kulttuurivallankumouksessa. Kummatkin vaativat miljoonien – ehkä kymmenien miljoonien – ihmisten hengen. Osa kuoli nälkään, osa taasen avoimen terrorin uhreina. Kulttuurivallankumouksen jälkeen monia entisiä korkearvoisia virkamiehiä ja puoleaktiiveja on rehabilisoita, palautettu kunnia. Kuten Hrutsevin aikana tehtiin Stalinin uhreille. En kuitenkaan nähnyt yhtään uhreille pystytettyä muistomerkkiä koko Kiinan maassa. - Ei näitä patsaita juuri Venäjälläkään ole kylvetty. Vorkutassa oli ehkä suurin näkemäni. Jos minulta kysyttäisiin – vaikka kukaan ei juuri kysykään – niin muistomerkin pystyttäminen ChengDu:hun Maon patsaan juurelle voisi olla sopiva paikka. Patsas olisi ainakin satunaiselle matkailijalle suuri päänvaiva. Tiivistäisi sopivasti koko Kiinan vallankumouksen jälkeiset tapahtumat hyvin kompaktiin muotoon, yhteen ainoaan aukioon ja sen näkymiin.

Maon patsaan paikka siis hieman kummastuttaa. Siellä missä patsas on nykyään oli aikoinaan hienon hieno Ming dynastian aikana rakennettu suuri palatsi. Kooltaan puolet Pekingin kielletystä kaupungista. Kulttuurivallankumouksessa palatsi tuhottiin lähes täydellisesti. Varmaan kostona tapahtumille, jotka johtivat ”suuren harppauksen eteenpäin” lopettamiseen. Kulttuurivallankumousta ei ehkä ole kunnolla selvitetty juuri missään. Vaiettu asia. Muutaman rivin maininta koulujen oppikirjassa. Onko niin, että patsas muistuttaa monille aroista kulttuurivallankumouksen aikaisista asioista? Monumentti virheistä ja terrorista. Ehkäpä siksi paikalla on runsas poliisivartiointi.

Kiinan kansantasavalta perustettiin ensimmäinen lokakuuta vuonna 1949. Ennen perustamista maassa käytiin kolmivuotinen sisällissota kommunistien ja Kuomitangn välillä. Kommunistien johtama kansan vapautusarmeija voitti sodan kenraali Chian Kai-shekin hallitsemassa maassa. Syynä voittoon oli moninaiset. Ensinnäkin Chian Kai-shekin johtama Kiinan tasavallan hallinto oli erittäin korruptoitunut ja monet maakunnat olivat kehnosti hallittu. Kansa ei oikein luottanut hallintoon. Toiseksi Mao Tse-tung loistava poliittinen ja sotilaallinen taktiikka sai kansan puolelleen ja kansan vapautusarmeija oli erittäin motivoitunut. Mao oli sankari, lähes jumalallinen ilmestys, vapahtaja kansan kurjuuden keskellä.

Saattaa patsas olla täällä siksi, että Kiinan vallankumouksessa viimeinen taistelu käytiin ChengDu:ssa. Muistomerkki onkin siis kunnioitus valtion perustamiseen johtuvista tapahtumista. Tähän ei kuitenkaan tarvita poliisivartiointia.

Uusi Kiina

Perustamisen jälkeen oli syntynyt ”uusi Kiina”, joka pystyi yhdistämään koko maan yhden voimakkaan keskushallinnon alle. ”Uudessa Kiinassa”, jokaisella piti olla oma paikkansa uuden ideologian alaisuudessa. Maassa tehtiin mittava maareformi, jossa suurtilallisten maat jaettiin pientalonpojille. Ken tätä reformia vastusti määrättiin uudelleen koulutukseen tai yksinkertaisesti teloitettiin vastavallankumouksellisena, porvarillisen tien kulkijana. Samoin kävi kaikille muillekin, joiden katsottiin olevan kapitalisteja. Vapautuksen ilo oli monelle tervetullut, mutta terrori oli myös kovin kouriintuntuvaa toisille. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä hävisi tällöin. Kas kun nokkelina ihmisinä tulevat kulttuurivallankumoukselliset, punakaartilaiset, hävittivät kaikki tilastot ja muut asiakirjat 60-luvulla. Ehkäpä kadonneita oli miljoonia (Kiinassa kaikki on suurta).

Suuri harppaus eteenpäin

Kiina oli siis maatalousvaltio. ”Uudessa Kiinassa” viljeltiin hyödyllisten kasvien lisäksi sellaisia viljelykasveja, jotka puolueen mielestä olivat ”täynnä pahuutta” (kuten oopium). Nämä piti hävittää ja korvata hyödyllisimmillä kasveilla kuten riisillä. Kaupungeissa miljoonat oopiumista riippuvat piti parantaa ja uudelleen kouluttaa. Lukumäärä saattaa tuntua suurelta mutta on muistettava, että pelkästään Englanti toimitti Kiinaan 30 luvulla oopiumia sellaisen määrän, joka vastaa miljoonan ihmisen vuotuista tarvetta.

Mao Tse-tung oli vakuuttunut, että ”uuden Kiinan” pitää muuttua kommunistiseksi ihannevaltioksi hyvin ripeässä tahdissa, parissa kymmenessä vuodessa. Käytännössä tämä tarkoitti maatalouden kollektivisointia ja nopeaa teollistamista. Objektiivisina mittareina hän piti viljan ja teräksen tuotantolukuja. Neuvostoliitossa Hrutsev oli jossain puoluekokouksessa esittänyt, että Neuvostoliitto tulee ohittaman terästuotannossa Yhdysvallat parissa kymmenessä vuodessa. Tähän Mao oli todennut, että Kiina tulee ohittamaan Englannin raudantuotannon 15 vuodessa. Jep. Lähtökohta lähes nolla.

Puolueen sisällä käytiin laajaa keskustelua siitä miten tähän ihannevaltioon pitäisi siirtyä. Monien mielestä siirtyminen pitäisi tapahtua asteittain. Maatalouden kollektivisoinnin pitäisi odottaa teollistamisessa tapahtunutta edistystä. Ajatuksena oli, että teollistamisen seurauksena maatalous voisi saada kipeästi tarvitsemia koneita ja muita teollisesti tuotettuja työkaluja. Mao Tse-tung kanta kuitenkin voitti. Tässä paras tapa teollistamiseen tapahtuu valtion hallitseman maanviljelyksen kautta. Monopolin viitoittamaa tietä pitkin voisi valtio saada kipeästi tarvitsemaa pääomaa ostamalla halvalla viljan ja myymällä se kalliimmalla sekä sisäisesti että maailmanmarkkinoilla. Erotuksena saatu pääoma taasen käytettäisiin teollistamisohjelmiin.

Vuonna 1958 käynnistettiin, viisivuotissuunnitelman osana, hanke, jota kutsuttiin Suureksi Harppaukseksi Eteenpäin. Hanke päättyi täydelliseen katastrofiin, suureen kiinalaiseen nälänhätään vuonna 1961. On arveltu kampanjassa kuolleen, nälänhätä ja terrori mukaan lukien, noin 2 – 5 % Kiinan väestöstä. Kiinan mittakaavassa tämä tarkoittaa miljoonia. Joissakin maakunnissa kuten Sichuanin vilja-aitassa kuolleita on voinut olla jopa 10 % väestöstä. Tarkkojen lukuarvojen saaminen on melkein mahdotonta koska ensinnäkin kaikki tilastot on hävitetty ja toiseksi historialliset lähteet ovat pääosin amerikkalaisten tutkijoiden laatimia (vanhimmat 60 luvulta), jolloin tietty poliittinen tarkoituksenmukaisuus saattaa värittää lukuarvoja. Amerikkalaiset kun halusivat pyhittää oman anti-kommunistista ristiretkeään Vietnamiin. Oli miten oli, yksikin kuollut ihminen poliittisen hurmahenkisyyden seurauksena on liikaa. - Hämmästyttävintä tässä nälänhädässä oli Kiinan kieltäytyminen kaikesta ulkoisesta avusta (kuten Japanin tarjouksesta) ja Kiina toimitti laivalasteittain viljaa esimerkiksi Kuubaan vielä vuonna 1960, harppauksen ollessa kiivaimmillaan ja nälänhädän kurjimmillaan. Kasvoja ja uhoa ei voitu menettää.

Ennen vallankumousta kiinalaiset maanviljelijät viljelivät hyvin pientä peltoa, pienimmillään muutaman kymmenen aaria. Toki riisinviljelyn edellyttämä kastelujärjestelmä vaati hieman suuremman yhteisen ponnistuksen ja riisin jyvien kuoriminen (hionta) vaati omat usein yhteisesti omistetut myllynsä. Heti vallankumouksen jälkeen, vuosina 1949 – 1958, perustettiin 5 – 15 talouden ”keskinäisen avun ryhmiä”. Samoin 1953 perustettiin ”maanviljelyksen perus osuustoimintaryhmiä”, joka muodostuivat 20 – 40:stä taloudesta. Peruskokoa kasvatettiin 100 – 300 talouteen 1956. Jne. kaikilla uusilla ryhmillä oli hieman mahtipontiset ja vaikeasti käännettävä nimensä. Olennaista tässä oli kuitenkin se, että viljelijät omistivat omat maansa ja liittyminen näihin ryhmiin oli enemmän tai vähemmän vapaaehtoista. Suuressa Harppauksessa kiellettiin kokonaan yksityinen omistus ja pakotettiin perheet liittymään kollektiivisesti valtion johtamiin kommuuneihin. Vastustus tietty oli suurta ja osittain terrorin ja loputtomien pitkien ”uudelleen koulutus istuntojen” (kehityskeskustelujen) kautta siirtyivät ihmiset kommuuneihin. Saman aikaisesti lopetettiin keskeiset kiinalaiset instituutiot kuten uskonnon harjoittaminen, esi-isien kunnioittaminen erilaiset juhlatilaisuudet (festivaalit). Kommuunit olivat kohtalaisen suuria. Niihin saattoi kuulua jopa 5000 taloutta. Kommuuneilla oli omat ruokasalinsa ja keittiönsä, joissa valmistettiin ruoka kaikille kommuunin ihmisille. Harppauksen alkuaikoina ruoka oli ilmaista jokaiselle jäsenelle, mutta muuttui myöhemmin maksulliseksi Harppauksessa syntyneiden taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Kiinalainen perinteinen perheyhteisö myös hajotettiin täysin. Ei ollut enää markkinoita, festivaaleja ja häitä Maanviljelijät menettivät kaiken sen mitä voidaan kutsua elämän iloksi ja jäljelle jäi loputon raadanta joidenkin sellaisten epämääräisten käsitteiden kuten luokkataistelun tai kommunistinen ihanneyhteiskunnan hyväksi. Vieläpä niin, että kiinalaisessa proletariaatissa oli kaksi luokkaa. Etuoikeutetumpi luokka oli kaupunkien teollisuusproletariaatti ja alempana luokkana maalaisproletariaatti. Jonkinlainen henkinen ja sosiaalinen aparheid politiikka oli näin syntynyt. Eriarvoinen ilmapiiri syntyi koska kommuunien ensisijainen tehtävä oli ruokkia kaupunkien virkamiehiä, kouluja ja teollisuus työntekijöitä ja Harppauksen edistyessä viljelijät jäivät ilman ruokaa kaupunkien hyväksi. Kaikki, jotka vähänkin arvostelivat uuta järjestelmään katsottiin olevan vaarallisia, luokkataistelun vastaisia, porvareita, reformisteja tai pahimpana kaikista revisionisteja. Näitä tietty piti rangaista. Pakeneminen myös oli mahdotonta koska maassa oli luotu passijärjestelmä ja sisäinen matkustuskielto (kuten Neuvostoliitossa aikoinaan).

Ainoa inhimillinen hyöty mitä tässä prosessissa on ollut oli sovittujen lapsiavioliittojen kieltäminen, samoin kiellettiin tyttöjen jalkojen sitominen ja jalkojen luonnollisen kasvun estäminen (käyttämällä liian pieniä rautakenkiä) sekä oopiumin käytön ja myynnin ehdoton rankaisu.

Teräksen tuotantoa piti myös kehittää. Mao:lla ei ollut harmainta hajuakaan metallurgiasta, ei minkäänlaista käsitystä rautamalmin pitkästä tiestä konepajojen ja rakennusten raaka-aineeksi. Vuonna 1958 Maolle näytettiin pieni ns. takapihasulatto ja sen tuottamaa rautaa. Tällaisia pieniä sulattoja on käytetty Kiinassa kautta vuosisatojen ja niiden tuotteita ovat sepät käyttäneet valmistaessaan pieniä tarvekaluja kuten puukkoja, miekkoja, kuokkia ja kirveitä. Työstäneet sitä ahjoissa. Materiaali on lähes kelvotonta konepajateollisuuden ja rakennusteollisuuden tarpeisiin. Niistä puuttuu kaikki tarpeelliset lisäaineet kuten pii, ovat haurasta, vaikeasti hitsattavia ja koneistettavia. Nykyään uskotaan, että näyte jota Maolle näytettiin oli valmistettu jossain muualla todennäköisesti Mantsuriassa sijaitsevassa suuressa terästehtaassa. Täällä oli suuri malmin käsittelylaitos, masuuni oli suuri (yli 15 metriä korkea), polttoaineena käytettiin hiiltä jne.

Mao oli kuitenkin vakuuttunut takapihasulaton siunauksellisuudesta. Niinpä jokaiseen kommuunin määrättiin perustettavaksi sulatto. Sulon ylläpitäminen ja raudan valmistaminen sitoi valtavasti kouluttamatonta työvoimaa. Raaka-aineena käytettiin kierrätysmateriaaleja kuten valmiita rautaesineitä (rautaa ja terästä voidaan loistavasti kierrättää). Polttoaineena käytettiin puuta hiilen sijasta. Kuivaa puuta ei ollut juurikaan saatavissa. Mikä neuvoksi? Taloista otettiin ikkunat, ovet ja huonekalut. Viljelijät eivät näitä enää tarvinneet kun asuivat kommuuneissa. Kaikki kattilat, pannut, vanhat polkupyörät ja muut mikä vähänkin haiskahti raudalle syötettiin sulatolle. Tuotantoluvut olivat aluksi hyvät. Näytti siltä, että terästuotanto pysyi suunnitelmissa. Ainakin kaksi ensimmäistä vuotta. Sitten seurasi romahdus, ei ollut enää raaka-aineita. Kaikin mahdollisin keinoin yritettiin pitää tuotantolukuja korkeina. - Vaikka Kiinan metallurgian asiantuntijat kutsuivat Kiinan johtoa vierailemaan jo vuonna 1959 Mantsurian terästehtaaseen ja vakuuttivat takapihasulattojen järjettömyydestä, niin silti takapihasulattoja pidettiin yllä. Uskollisuuden osoituksena poliittisille dogmeille kukaan ei juuri uskaltanut vastustaa puoluejohtoa.

Sulattojen ylläpito vaati paljon ihmistyövoimaa. Siinä määrin, että ei ollut työvoimaa maatalouden tarpeisiin. Monin paikoin sato mätäni pelloille. Samanaikaisesti monet virkamiehet vääristelivät viljan tuotantolukuja, osoittaakseen maakunnan uskollisuutta keskushallinnon tavoitteisiin. Seurauksena oli viljan pakkovienti maakunnista (kuten Sichuanista). Tätä viljaa sittemmin myös rahdattiin ulkomaille Kiinan kaikkivoipaisuuden osittamiseksi. Viljan viljellyssä kokeiltiin uusia ihmeellisiä menetelmiä, kuten kasvien tiheämpi välistä istuttamista tai erittäin syvälle (jopa 2 metrin syvyyteen). Näistä sekavista kokeiluista oli seurauksena peltoalojen pieneneminen, paljon hedelmällistä maata jäi käyttämättä. Lopulta sääolosuhteet olivat melko huonot, jolloin satokin oli pieni. Kaikki katastrofin elementit olivat valmiina. Näin Kiinan suuri nälänhätä syntyi, mielettömän poliittisen sokeuden seurauksena.

Suuri harppaus sai jo alkuvaiheessa ylemmässä Kiinan johdossa vastustusta. Yksi näistä oli puolustusministeri talonpikaistaustainen marsalkka Peng Dehuai. Tämä kirjoitti hyvin varovaissävyisen yksityisen kirjeen Maolle. Kirjeessä huomautettiin Harppauksen olevan vastoin taloudellisia realiteetteja ja saavan talonpoikien vastustuksen. Mao vastasi kritiikkiin siirtämällä Peng:n pois virasta ja syyttämällä häntä ja hänen kannattajiaan porvareiksi ja käynnisti propagandakampanjan ”oikeisto opportunismia vastaan”. Kulttuurivallankumouksen aikana Peng:n katsottiin olevan suuri syntipukki ja kidutettiin, häväistiin ja rangaistiin julkiseksi. Peng kuoli sekavissa olosuhteissa vankilassa 1974. Hänen kunnia on nykyään palautettu post-mortem. Uudeksi ministeriksi tuli Maolle uskollinen Lin Biao. Vuonna 1961 keskeytettiin Suuren Harppauksen viisivuotissuunnitelma. Suurena syynä oli puolueen sisällä syntynyt avoin kritiikki, merkittävinä kriitikoina Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping. Jälkimmäisestä monien vaiheiden jälkeen tuli Kiinan modernin ajan johtaja, jota voidaan kiittää nykyisestä Kiinan huikeasta kehityksestä,talousuudistusten käyntiin panijaksi. Edellinen, arvoasteikossa puoluejohtaja Maosta seuraava, valtion johtaja (presidentti), kuoli 70 vuoden ikäisenä raaoissa olosuhteissa vuonna 1969 kulttuurivallankumouksen aikana. Myöhemmin mies on rehabilisoitu vuonna 1980.

Nälänhätä oikeastaan loppui samoilla keinoilla millä Lenin aikoinaan sai Neuvostliiton alkuaikoina vaivanneen nälänhädän loppumaan: Sallimalla tietyssä määrin yksityisyrittäjyyden. Käytännössä tämä tarkoitti, sitä että valtio vuokrasi maata viljelijöille ja osti heiltä tietyn osan tuotannosta. Idea syntyi Deng Xiaopingin aloitteesta. Viljelijöillä oli myös mahdollisuus myydä osa tuotannosta vapailla markkinoilla kuten toreilla. Samoin otettiin vastaan ulkomailta tarjottua vilja-apu. Talonpojat saivat vähän aikaa rakentaakseen elämänsä uudelleen. Aika jäi kovin lyhyeksi kun nurkan takana vaani jo uusi ilmiö, kulttuurivalankumous.

Kulttuurivallankumous

Mao Tse-tung oli kärsinyt valtavan arvovaltatappion vaikka säilytti puoluejohtajan asemansa, maan ylimpänä johtajana. Myöhemmin hän vastasi kritiikkiin käynnistämällä ns. kulttuurivallankumouksen. Liike oli ehkä mittakaavassaan vainoharhaisin poliittinen hurmosliike mikä kautta historian on esiintynyt. Toimintamalliltaan hieman saman tyylinen kuin Saksan kansallissosialistien SA liike 1930 luvulla. - Jos 1900 lukua pitää kutsua jollain nimellä, niin varmaan joku voisi ehdottaa nimeksi ”fanaattisuuden vuosisata”. Liian monta jumalallista liikettä yhdelle vuosisadalle.

Mao Tse-tung käynnisti kymmenvuotisen kulttuurivallankumouksen toukokuussa 1966. Sen tavoitteena oli lujittaa kommunismi poistamalla kapitalistiset, perinteiset ja kulttuurilliset tekijät maasta sekä vahvistamalla maolainen ortodoksisuus. Sivutuotteena propagandakoneisto synnytti valtaisan henkilökultin Maon ympärille. Liikkeen kautta Mao palasi valtaan ennen näkemättömällä, vastaansanomattomalla, gloorialla. Uusi Jeesus oli syntynyt vapauttaakseen maan matoiset tuskasta, kärsimyksestä ja raadannasta. Mao itse esitti kulttuurivallankumouksen päättyneen 1969 mutta sen aktiivinen vaihe kesti puolustusministerin Lian Biaon kuolemaan saakka vuonna 1971. Monet historioitsijat katsovat kuitenkin, poliittisen sekasorron aikojen, vuodesta 1971 ns. ”neljän koplan” pidätykseen saakka 1976, kuuluvan olennaisesti kulttuurivallankumouksen aikaan. Maon lesken johtamaa neljän koplaa syytetään yleisesti kulttuurivallankumouksen virheistä. Maon omaa osuutta tuskin voidaan kuitenkaan väheksyä. Kuten Deng Xiaoping on todennut: ”Mao oli 70 % hyvä ja 30 % paha” (Deng on tullut maailmalla tunnetuksi myös sattuvista lohkaisuistaan kuten Julius Ceasar aikoinaan oli tunnettu).

Aluksi Maolle uskollisen Lin Biaon kuolema on hieman hämärän peitossa. Hän pakeni lentäen Kiinasta tavoitteena Moskova. Lentokone todennäköisesti törmäsi vuoreen Mongoliassa. Joko lentäjä lensi liian alhaalla välttääkseen tutkat tai polttoainetta oli liian vähän. Onpa esiintynyt väitteitä, että lentokone olisi ammuttu alas tai siinä olisi ollut pommi. Neuvostoliittolaiset tutkijat eivät ole löytäneet syytä turmaan.

Syynä liikkeen käynnistämiseen oli Maon näkemys yhteiskuntaan luikerrellusta porvarillisista tekijöistä. Nämä tekijät olivat hänen mielestään imeytyneet kaikkialle yhteiskuntaan korkeinta johtoa myöden. Revisionistit, vastavallankumoukselliset, piti poistaa luokkataistelun kautta. Maon pyyntöön Kiinan nuoriso vastasi perustamalla punakaarteja ympäri maata. Liike levisi armeijaan, teollisuustyöväestöön ja kommunistisen puolueen johtoon. Taistelu kohdistui lähes kaikkialle yhteiskunnan rakenteisiin, puolueen korkeita virkamiehiä myöden. Kaikkia niitä joiden katsottiin omaksuneen kapitalistisen tien olivat pahasta. Erityisen suuria paholaisia oli em. Deng Xiaoping ja Kiinan kakkosmies Liu Shaoqi. Jonkun ihmeen kautta Deng Xiaoping selvisi myrskystä hengissä ja ponnahti uudelleen esille puoluejohtoon myöhemmin.

Kulttuurivallankumouksen aikana miljoonia ihmisiä vainottiin, julkisesti häväistiin, kidutettiin, systemaattisesti kiusattiin ja omaisuus takavarikoitiin. Huomattava määrä ihmisiä siirrettiin pakolla kaupungeista maaseudulle. Monet temppelit ja ikiaikaiset muistomerkit hävitettiin. Esimerkiksi Tiibetissä pakotettiin munkit purkamaan omat luostarinsa. Jopa 6000 luostaria hävitettiin. Väkivaltainen terrori oli erittäin avointa.

Suuri proletariaatin kulttuurivallankumous käynnistettiin toukokuussa 1966. 18 elokuuta 1966 punakaartilaisia oli jo yli 11 miljoonaa, jotka kokoontuivat valtion kustannuksella Pekingin Tianmein aukiolle tervehtiäkseen Maoa ja Lin Biao. Jos Mao oli lihaksi tullut uusi Jeesus niin Lin Biao oli vähintään Johannes Kastajan inkarnaatio. Mao ylisti kaartilaisten toimintaa. Halu liittyä punakaartiin oli suuressa määrin propagandakoneiston tuote. Kuuluisa slogan tältä ajalta sanoo:”Vanhempani saattavat rakastaa minua mutteivät kuitenkaan yhtä paljon kuin puhemies Mao”. Aluksi punakaartilaiset eivät harjoittaneet fyysistä väkivaltaa, suosittiin fyysisen toiminnan sijasta verbaalista painistusta. ”Toiminta istunnot”, kokoukset, muuttuivat asteittain luonteeltaan väkivaltaisiksi. Varsinkin kun kaartilaiset saivat kaapattua armeijalta aseistusta. Kenraalien katsoessa voimattomana sivusta. - Jos olisivat puuttuneet niin helposti olisi saanut revisionistin leiman eli vankeus- tai kuolemantuomion.

Kaartilaiset tunkeutuvat yhteiskunnan kaikkiin rakenteisiin, virastoihin, tehtaisiin, kouluihin ja myöhemmin armeijaan suurimpana tavoitteenaan paljastaa vastavallankumoukselliset reformistit. Kulttuurivallankumouksen aikana kaikki ne poliitikot, jotka eivät olleet dogmaattisesti Maon kannalla katsottiin olevan vastavallankumouksellisia. Näitä vainottiin, siirrettiin uudelleen koulutus keskuksiin, työleireihin ja vankiloihin. Monet kuolivat tai vammautuivat siellä.

22 elokuuta 1966, neljä päivää Pekingin massatapahtuman jälkeen Mao kehotti poliisia olemaan puuttumatta punakaartilaisten taktiikkaan ja toimintaan. Ne poliisivoimissa, jotka eivät kehotusta noudattaneet katsottiin olleen vastavallankumouksellisia, joita piti rangaista. Mao ehdotti, että ”todellisen vallankumouksellisen tunnusmerkki oli halu tappaa”. Xie Fuzhi poliisivoimien päällikkö totesi, ettei ole suuri asia jos kaartilaiset pahoinpitelevät ”huonoja ihmisiä” kuoliaaksi. Punakaartilaisilla oli siis lähes vapaat kädet. Xien viesti välitettiin kaartilaisille jolloin muutaman viikon kuluttua pelkästään Pekingissä kaartilaiset pahoinpitelivät satoja koulujen opettajia ja virkamiehiä hengiltä. Loukkaantuneita oli tuhansia.

1967 luokkataistelu ulotettiin myös armeijaan. Syynä oli monien korkea-arvoisten upseerien huoli kulttuurivallankumouksen riistäytymisestä käsistä ja monien mielestä toimintatapa oli suuri virhe. Siispä revisionisteja ja kuka ties porvarillisia vastavallankumouksellisia, jotka vain juonivat maan saattamiseksi kapitalistiseksi. Kaikkia näitä kriittisiä upseereita alettiin vainota ja rangaista. Ylin johto puhdistettiin Maolle uskollisilla miehillä. Maon puoliso Jiang Qiang, jopa ehdotti armeijan korvaamista tarpeen vaatiessa punakaartilaisilla. Jiang Qiangin ylistys johti siihen, että kaartilaiset alkoivat varastaa aseita ja muita tarvikkeita kasarmeilta. Varastelu jatkui kevääseen 1968 saakka. Kenraalit eivät oikein pystyneet pysäyttämään toimintaa (joutumatta epäilyksenalaiseksi reformistisesta vastavallankumoustoiminnasta). Saman aikaisesti monet suuret ja merkittävät punakaartijärjestöt kritisoivat toisiaan epäyhtenäisistä vallankumouksellisista viesteistä ja toiminnasta. Maa oli ajautumassa hyvää vauhtia kaaokseen.

Syksyllä 1966 Mao aloitti puhdistuskampanjan virkamiehiä vastaan. Kaikki jotka eivät olleet ehdottoman lojaaleja hänelle lähetettiin maaseudulle työleireille. Joulukuussa käynnistettiin kampanja ”takaisin maaseudulle”. Tarkoituksena oli, että nuoret kaupunkilaiset sivistyneistön edustajat oppisivat myös tekemään fyysistä työtä, ymmärtämään fyysisen työn merkityksen proletariaatin maailmankuvassa. Nuorta sivistyneistöä, älymystöä, olivat monesti kaikki ne, jotka olivat vastikään suorittaneet keskiasteen koulun. Vasta vuoden 70 loppupuolella nämä ”älyköt” saattoivat muuttaa takasin kaupunkeihin. Maassa vallitsi melkoinen sekasorto. Pikku hiljaa alkoi syntyä salaliitto Mao vastaan erityisesti armeijan piirissä. Maolle välitettiin myös viesti salaliitosta. Mao piti tappaa hänen ylittäessä Shanghain uusi silta matkallaan Pekingiin 8 – 10 syyskuuta 1971. Mao ei kuitenkaan koskaan ylittänyt siltaa. On hieman epäselvää oliko puolustusministeri Lin Biao mukana hankkeessa. Joka tapauksessa hän pakeni maasta lentokoneella. Lentokone kuitenkin törmäsi vuoreen Mongolian yllä, kuten yllä kerrottiin. Tapaus tuotti suurta päänvaivaa propagandakoneistolle. Miten Johannes Kastajan inkarnaatio, punakaartin toinen isä saattoi paeta maasta inhottavaan Neuvostoliittoon, törmätä vuoreen ja kuolla. Siinäpä pulma. Keksittiin hänen olleen suuri revisionisti, kaksinaamainen mies ja sietikin kuolla. - Maan asioista ja tilanteesta ei juurikaan kerrottu ulkomailla. Muistan kun tapaus uutisoitiin Helsingin Sanomissa pienellä keskiaukeaman uutisella. Tämäkin vasta pari kuukautta tapahtuman jälkeen. Monet Lin:n tukijat pakenivat maasta Hong Kongiin. Ne jotka eivät päässeet pakenemaan rangaistiin.

Paikallishallinto oli invalidisoitunut kuin kädetön ja jalaton pyörätuolipotilas. Paikallisesti muodostettiin pieniä ryhmiä eri asioiden ajamiseksi. Ryhmillä ei ollut aina mitään ideologiaa takana. Ryhmät taistelivat keskenään toisinaan kaduilla tai iskut oli suunnattu hallintoon. Salaliitot kukoistivat. Poliisi, armeija ja viranomaiset olivat voimattomia, kun kaikki vaiva ja energia meni vastavallankumouksellisten revisionistien paljastamiseen ja vainoamiseen. Maa oli luisumassa täydelliseen anarkiaan. Sisällissodan vaara oli ilmeinen.

Maon terveys alkoi heiketä, hänelle ei oikein löytynyt kunnon seuraajaa. Seuraajaksi valikoitu nuori kaartilainen, tehdastyöläinen, Wang Hongwen. Maon puolison Jiang Qiang:n asema vahvistui. Hänellä oli suuri valta kaartilaisissa. Jiang Qiang:lla oli tietty omat poliittiset ambitionsa. Varmaan toivoi olevansa uusi leskikeisarinna. Hän liittyi Wang Howenin ja propaganda-asiantuntijoiden Zhang Chunqiao ja Yao Wenyan kanssa muodostaen ryhmän, jota myöhemmin alettiin kutsua ”neljän koplaksi”. Tätä koplaa on myöhemmin syytetty kaikista kulttuurivallankumouksen virheistä.

Maan talous oli erittäin heikossa kunnossa. Neljän kopla piti päävastustajanaan talousasioita vastaavaa käytännöllistä Zhou Enlaita. Tämän terveys oli kuitenkin heikkenemässä. Nyt astui uudelleen kuvioon Deng Xiaoping, mies joka keksi ulospääsytien suuresta harppauksesta. Zhou pyysi häntä toimimaan varamiehenään. Hän oli nyt tavallinen tehdastyöläinen. Hyvin nopeasti hän alkoi johtaa maata. Hän keskittyi talouden kuntoon saamiseen kuten rautateiden kehittämiseen, terästuotantoon ja muihin keskeisiin tuotantoaloihin. Johti viikoittaisia hallituksen kokouksia jne. Myöhemmin vuonna 1975 Mao katsoi Dengin toiminnan talouden uudelleen järjestämiseksi hävittävän kulttuurivallankumouksen perinnön. Mao käynnisti jälleen uuden kampanjan oikeisto-opportunismin kitkemiseksi maasta. Mao näyttää olevan kova keksimään kampanjoita. Tammikuussa 1976 Zhou kuoli. Hautajaisissa oli läsnä kaikki keskeiset maanjohtajat lukuun ottamatta Maoa itseään. Zhoun seuraajaksi Mao valitsi tuntemattoman Hua Guofengin.

Zhoun kuoleman jälkeen Pekingin Tianmenin aukiolle kerääntyi muutaman päivän aikana miljoonia kiinalaisia muistamaan tätä merkittävää miestä. Rauhallinen tapahtuma yritettiin hillitä, joka tosin johti äänekkääseen mielenosoitukseen. Osittaisena kärkenä oli kansan viha kulttuurivallankumousta vastaan. Neljän kopla syytti tapahtumasta Deng Xiaoppingia. Oiva tilaisuus saattaa mies pois keskeisiltä paikoilta. Deng joutui jälleen sivuraiteille. Vaikka hän oli maan todellinen johtaja vailla merkittäviä asemia puoluehierarkioissa.

9 syyskuuta 1976 Mao kuoli. Mao kehotti Huata seuraamaan itseään. Neljän kopla ei kuitenkaan katsonut hänen olevan merkittävän uhan sikäli kun hän oli poliittisesti kokematon ja eikä ollut luonnut kunnon verkosta ympärilleen. Neljän koplan radikaalit ajatukset eivät juuri enää miellyttäneet vanhempia puolueen jäseniä. Armeijan marsalkan Ye Jianying avulla lokakuussa neljän kopla pidätettiin verettömässä iskussa. Vihdoinkin Kiina oli vapautunut kulttuurivallankumouksen kurimuksesta.

Maa oli täydellisessä kaaoksessa vallankumouksen jälkeen. Talous oli niin kuralla kuin vain voi olla. Kouluopetus oli romahtanut täysin oppimateriaalin ja opettajien puuttuessa. Joillakin paikkakunnilla vielä 20 vuotta vallankumouksen jälkeen lukutaidottomuus oli 40 %. Ns. sivistyneistö oli pakotettu muuttamaan maaseudulle raskaisiin töihin. Kaikki joiden tiedot ja taidot yrittivät keskiarvon katsottiin vallankumouksen aikana olevan epäilyttäviä. Monia vainottiin ja siirrettiin työleireille. Vallankumouksen loputtua monet palasivat takaisin kaupunkeihin ja huomattava osa siirtyi ulkomaille.

Kokematon Hua johti maata. Hyvin nopeasti hänelle selvisi että ilman Deng Xiapiongia olisi vaikeata johtaa maata. Vanhemmat puoluevirkailijat toivoivat Deng:n paluuta. Deng Xiapiong:lla oi loistava kyky saada ihmiset puolelleen ja muodostaa ympärilleen sopivia verkostoja. Ehkäpä siksi hän selvisi kulttuurivallankumouksessa hengissä.

Miten selvitä henkisesti tästä tilanteesta? Toukokuussa 1981 julkaisi keskuskomitea selvityksen missä pohdittiin muutamia keskeisiä seikkoja puolueen historiassa vuodesta 1949. Maoa ei voitu syyttää, kovin suorasanaisesti, olihan hän luonnut Kiinan kansantasavallan, johtanut menestyksekkäästi Japanin vastaista rintamaa toisen maailmansodan melskeessä hänen ympärilleen oli rakennettu suunnaton heroistinen henkilökultti. Hyviksi syntipukeiksi osoittautui sittemmin Lin Piao (joka siis pakeni maasta ja kuoli lento-onnettomuudessa) sekä ”neljän kopla”. Monia kulttuurivallankumouksen uhreista on rehabilisoitu, mutta avointa keskustelua tapahtumista ei ole vieläkään käyty.

Kyselin monilta kiinalaisilta, jotka vähääkään englantia osasivat, tapahtumista. Vain yksi tyttö tiesi muistella isoäitinsä kertomia asioita tämän ensimmäisen miehen kuolemaan johtaneista seikoista kulttuurivallankumouksen aikana. Nuoriso oli vain ohimennen lukenut oppikirjoissaan lyhyen muutaman rivin maininnan tapahtumista. Historiaa ei saa olemattomaksi vaikenemalla siitä joten sitä pitää käsitellä, muistella ja asettaa palikat oikeisiin paikkoihin. Ilmeisesti Kiinassa on monin paikoin syvät haavat tapahtumista vielä 30 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Ehkäpä siksi ChengDu:ssa Maon aukiolla on tiukka poliisivartiointi.

Hyvä kiinalaisten on hehkutta Nanjingissa japanilaisten tekemästä verilöylystä, kun osaavat tappaa omiakin kansalaisiaan nälkään ja terroriin. Vieläpä raskaimman kautta. Ehkäpä joskus ChengDu:ssa pystytetään muistomerkki tapahtumien uhreille. - Olisi syytä.

Ei ole väliä onko kissa valkoinen tai musta kunhan osaa pyydystää hiiriä

Otsikon lause on vanha Sichuanilainen sananlasku, joka levisi maailmalle Deng Xiaopingin suusta.

Mitä on sanottava Maon aukion kolmannesta elementistä eli suurista liikepalatseista ? Maa oli kulttuurivallankumouksen jälkeen sekä henkisesti että taloudellisesti kirjaimellisesti sanottuna nollapisteessä. Pöytä oli raivattu pienintä pölyhiukkasta myöden. Maa oli täysin eristyksissä, suhteet Neuvostoliittoon oli katkennut, varovaisia tunnusteluja tehtiin Yhdysvaltojen kanssa ja Vietnamiin oli tehty ihmeellinen sotaretki. Voiko mikään maa olla enää surkeammassa asemassa? Todella säälittävä näky, pahempi kuin järveen tipahtanut ja kuiville nostettu kissa. Tästä tilanteesta Kiina on selvinnyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa. Noussut yhdeksi maailman johtavimmista valtioista. Kolmelle neljäsosalle maan kansalaisista on luotu kohtuullinen ja monin paikoin jopa hyvä elintaso. Kiinan mittakaavassa tämä tarkoittaa 800 miljoonaa ihmistä. Vieläpä niin, että Kiina on tänään ehkä suurin peluri rahoitusmarkkinoilla (mainittakoon että Lontoossa kiinalais-omisteinen Hong Kong Bank on suurin pankki). Maa ostaa aktiivisti tuotantolaitoksia ympäri maailmaa. Tämän suurempaa ihmettä ei ole nähty missään koko maailmanhistorian aikana. Ei voida riittävästi korostaa sitä, että Kiinan kommunistinen puolue on luonnut valtaosalle väestöstään siedettävän elintason.

Muodollisesti puolustuskomitean puheenmiehenä Deng Xiaoping johti maata vaikka ei ollut puoleen puheenjohtaja tai valtion päämies. Maata piti kehittää. Luotiin kokonaan uusi talousmalli, jolle on keksitty jopa oma nimensä: Sosialistinen markkinatalous. Ihmisten motivoiminen tähän oli ilmeisen helppoa. Deng:llä oli valmiina slogan: ”on kunniakasta olla rikas”. Jostain kumman syystä kaikki mitä täällä johtajat sanovat omaksuu kansa välittömästi. Deng:n viitoittama kehitypolitiikka jatkuu yhä vieläkin. Tie osoittautunut hyväksi ja tehokkaksi väyläksi köyhyyden poistamiseksi. Euroopan olisi hyvä ottaa mallia

Käytännöllinen Zhou Enlai näki aikoinaan Kiinan talouden pullonkaulojen olevan neljä: Maanpuolustus, maanviljely, koulutus ja teollisuus. Deng lisäsi tähän listaan vielä viidennen eli maassa pitäisi luoda kansainväliselle sijoitustoiminnalle omat erityisalueensa. Erityisalueiden ja viennin kautta saadaan maahan kipeästi kaivattua pääomaa. Suunnitelamtalouden avulla voidaan pääomia kohdistaa hyvin systemaattisesti eri paikkoihin pitkin maata. Kuten Deng taasen sanoi osuvasti: ”ei ole väliä mikä alue ensimmäisenä tulee rikkaaksi”.

Tapasin matkallani erään saksalaisen teollisuussuunnittelua tekevän insinöörin. Hän oli ollut maassa jo 8 vuotta. Kertoi, että tuli vain eksotiikan vuoksi korkeintaan vuodeksi – kommunismi oli hänelle pahasta lähes saatanasta. Jäi tänne siksi, että kaikki sujuu erinomaisesti. Rakenteellinen aluesuunnittelu ja tehtaiden rakentaminen tapahtuu hyvin systemaattisesti. Suurimpia suunnitelmatalouden ihailijoita, joita koko matkalla näin. Koko prosessi tarpeesta valmiiseen tehtaaseen tapahtuu päinvastoin kuin Euroopassa, jossa käydään loputtomia keskusteluja tehtaiden sijainnista eikä aina ole täyttä varmuutta laitosten ja niiden sijainnin kannattavuudesta. Rahoitus on riskipeliä, rakennetut yksiköt ovat pienehköjä ja perustuvat siihen, että paikalla on jossain määrin jo rakennettua infrastruktuuria. Kiinassa tehdään ensin kunnollinen selvitys tuotannon kannattavuudesta. Tähän tarvekartoitukseen käytetään koti- ja ulkomaisia konsulttitoimistoja ja tutkimuslaitoksia. Sitten yhdessä viromaisten kanssa pohditaan tehtaiden sijainti (tänään kehitetään ChengDu:ta ja muita maakuntia Shanghain tai etelän sijasta) suunnitellaan ja rakennetaan kaikki tarpeellinen. Asunnot, tiet, energianhuolto, kaikki tuotantolaitokset jne. Hyvin systemaattisesti ja määrätietoisesti pyritään parantamaan ihmisten elintaso. Hän ei halunnut palata Eurooppan sekavaan ja monin paikoin kaoottiseen maailmaan. Siinä kun Eurooppalainen mieli on tänään hyvin pessimistinen ja menettänyt uskon tulevaisuuteen on Kiinalainen mieli optimistinen ja lujasti huomiseen uskova. Vieläpä kaikissa köyhimmissä maakunnissa.

Ensimmäinen kehityskohde oli maanviljelyksen kehittäminen. Tässä kollektiivien ja kommuunien maa jaettiin takaisin viljelijöille. Näiden piti vastikkeeksi toimittaa tietty osa sadosta valtiolle. Lopun osan voivat viljelijät pitää itse ja myydä vapaasti. Tällä tavalla maanviljelys otti jättiharppauksen eteenpäin ja toi minimielintason sadoille miljoonille viljelijöille. Tänään kuitenkin, monin paikoin, kaupunkien ja maaseudun välillä näkee suuren elintasokuilun. Monet kiinalaiset näkevät saastumisen lisäksi tämän kuilun olevan ehkä maan suurimman ongelman.

Teollisuudessa tehtiin suuria reformeja. Ensinäkin sallittiin yksityinen yritteliäisyys. Tämä on ollut niin menestyksekästä, että Kiinan on muodostunut superrikkaidenihmisten joukko. Valtion omistamille yrityksille muodostettiin kaksihintajärjestelmä. Tässä kaikki tuotanto mikä ylitti tavoitteen voitiin myydä vapaasti. Tuotteet voitiin myydä joko tuotanto- tai markkinahinnalla. Sosialistisia talouksia on aina vaivannut tuotannon pienuus. Ei tuoteta riittävästi markkinoiden tyydyttämiseksi. Kaksihintajärjestelmällä saatiin tämä puute osittain ratkaistua.

Kiina muodosti tietyt erityisalueet kansainväliselle sijoitukselle ja yrityksille. Nämä ovat olleet erityisen houkuttelevia, koska byrokratia on supistettu minimiin, motivoitunutta työvoimaa on ollut saatavissa riittävästi, verokohtelu suotuisaa. Monilla tuotealueilla ei juuri muunmaalaisia tuotteita ole enää saatavissa (esimerkiksi rakentamisessa käytetyt mittalaitteet).

Tutkimuksessa ja opetuksessa Kiina on toiminut aktiivisti. Se on lähettänyt lahjakasta nuorisoaan ympäri maailmaa eri yliopistoihin opiskelemaan. Palattuaan nämä monesti kehittivät sekä kiinalaista teollisuutta että tiedettä. Tuotekehityksessä myös ostetaan aktiivisti ulkomaisten palveluja tai perustetaan yhteisyrityksiä. Ne tyyppit, joita Shanghaissa tapaa joka kadunkulmassa puhumassa englantia ovat melkein poikkeuksetta joko englanninkielenopettajia tai asiantuntijoita eri yrityksissä. Kiinan on rakentanut maailman nopeimman tietokoneen (ties mitä tarkoitusta varten), lähettänyt ihmisiä avaruuteen, muodostanut oman GPS paikannusjärjestelmän jne. Ei niin huonosti runsaassa parissa kymmenessä vuodessa.

Kiinalla on riittämiin pääomaa ulkomailla lepäämässä rahoitusmarkkinoilla. Ehkä suurin yksittäinen tekijä. Harvoja maita, joilla nettovelka on positiivinen etumerkiltään. Kuten kaikki tietävät ovat rahoitusmarkkinat hyvin riskialtista bisnestä – kukapa haluaisi rahansa rytkölöiden, fryckmannien ja muiden mällättäväksi. Niinpä Kiina pyrkii suojaamaan pääomansa ostamalla kannattavia yrityksiä ympäri maailmaa. Kiinan pääomat ulkomailla ovat nykyään niin suuria, että he ovat suurin stabiloiva tekijä rahoitusmarkkinoiden kriisejä vastaan (kriisit ovat epäedullisia Kiinalaisille). On arveltu, että vuoden 2008 pankkikriisi olisi ollut olennaisesti syvempi ja pitkäkestoisempi ilman Kiinan rahoitusjärjestelyjä. Kun Kiina on ostanut yrityksiä pitkin maailmaa on tämä toisinaan herättänyt närää omien kansallisten ylpeyksien häviämisestä vieraisiin taskuihin. Mutta monesti mikään muu ei ole muuttunut kuin yrityksen hallituksen kokoonpano. Yrityskulttuuri ja tuotantotavat ovat säilyneet ennallaan.

Siispä Kiina Go Go. Ostamalla maailman luot myös parhaimmat edellytykset rauhalle. Arvokkaimmalle asialle mitä ihmisillä kokonaisuutena on.

(Huh huh, mitä mielikuvia yksi patsas herättikään).